lauantai 15. maaliskuuta 2014

Salainen päiväkirja eläintiloilta -kirjan arvonta


Posti toi minulle reilu viikko sitten kirjan, jonka avasin heti ja luin loppuun saman päivän aikana. Kyseessä on Eveliina Lundqvistin kirjoittama Salainen päiväkirja eläintiloilta. Eveliina opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti harjoittelunsa tuotantoeläintiloilla. Hän kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaa sekä selvittääkseen omia ajatuksiaan että kertoakseen eläintilojen arjesta myös kaikille meille, jotka emme pääse sitä näkemään. Eveliina kirjoittaa näin kirjansa johdannossa:
"On ehdottoman tärkeää, että ihmiset saavat tietää, mitä tuotantotilojen suljettujen ovien takana tapahtuu päivisin. Tavallisen talliaisen on vaikea päästä tutustumaan tiloille, mutta vielä vaikeampaa on päästä näkemään niiden todellinen, päivästä toiseen kestävä arki. Aiheesta ei median välityksellä saa useinkaan oikeaa kuvaa. Suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä tahansa, sillä vangitut eläimet eivät puhu puolestaan."

Mielestäni kirja on kirjoitettu hienosti. Eveliina havainnoi työnsä lomassa, millaista on eläinten ja eläintiloilla työskentelevien ihmisten arki ja kertoo nämä havaintonsa lukijoille. Vaikka kirjassa onkin myös rankkoja kertomuksia, ei se rakennu verellä ja väkivallalla mässäilylle.

Kirja-arvonta on päättynyt! Kiitos kaikille osallistuneille.

Toivon, että mahdollisimman moni hankkisi kirjan luettavakseen. Asiaa helpottaakseni ostin toisen kappaleen Eveliinan kirjaa, jotta voin lahjoittaa sen yhdelle teistä lukijoistani. Jos haluat osallistua kirja-arvontaan, toimi näin:
  • Kommentoi tätä tekstiä kirjoittamalla jokin itsellesi tärkeä eläimiin liittyvä muisto tai kokemus.
  • Käytäthän tunnistettavaa nimeä tai nimimerkkiä!
  • Vastausaika päättyy torstaina 20.3. klo 21.
Onnea arvontaan!
Eveliina oli tänään puhumassa Tampereella Vanhalla kirjastotalolla. Häntä kuulemassa oli minä sekä kuusikymmentä muuta kiinnostunutta, jotka saivat syödäkseen leipomiani juttuja. Tarjolla oli jo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostuneita törkyöverikeksejä, maapähkinä-suklaa-vaniljakakkusia sekä allergikkoystävällisiä mustikka-kardemummamuffinsseja.

Maapähkinä-suklaa-vaniljakakkusten pohjan ohjeen löydät tästä linkistä. Kakkuset oli kuorrutettu suklaaganachella, jonka tein kuumentamalla 2 rkl riisimaitoa ja sekoittamalla sen sekaan 100 g maidotonta suklaata. Sekoitin suklaata, kunnes se oli täysin sulaa ja sen jälkeen odottelin reilu tunnin verran, jotta ganache oli riittävän jämäkkää levitettäväksi. Ganachen päälle painelin lopuksi reilusti suolapähkinöitä.

Mustikka-kardemummamuffinssit (12 kpl)
  • 2 dl mustikkaa
  • 1 dl vettä
  • 0,5 dl öljyä
  • 2 dl sokeria
  • 0,5 tl suolaa
  • 2 tl kardemummaa
  • 0,25 tl vaniljajauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
  • 3 dl gluteenitonta jauhoseosta (suosittelen Viljatuotteen vaaleaa jauhoseosta)
  • 0,25 tl ksantaania
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 0,5 tl ruokasoodaa
  1. Laita uuni kuumenemaan 190 asteeseen. Vuoraa muffinssipelti muffinssivuoilla tai käytä uunissa leviämättömiä amerikan-, silikoni- tai foliovuokia.
  2. Jos käytät pakastemustikoita, sulata ne. Soseuta mustikat veden kanssa sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa.
  3. Sekoita mustikkaseokseen öljy, sokeri, suola, kardemumma ja vanilja.
  4. Sekoita toisessa kulhossa gluteenittoman jauhoseoksen joukkoon ksantaani, leivinjauhe ja ruokasooda.
  5. Lisää jauhot nesteiden joukkoon ja sekoita tasaiseksi. 
  6. Jaa taikina vuokiin ja paista esilämmitetyssä uunissa 20 minuuttia.
  7. Jos haluat kuorruttaa muffinssit, voit sekoittaa sitruunamehusta ja tomusokerista sopivan jämäkän tahnan ja levittää sen jäähtyneen muffinssin päälle.

42 kommenttia:

  1. Olin lapsi, ehkä 7-vuotias. Sukulaisillani oli lampaita, ja aina käydessämme heillä kylässä, vietin paljon aikaa lampolassa lampaita rapsutellen. Eräällä vierailukerralla juoksin heti autosta lampolaan lupaa kysymättä. Sielläpä ei ollutkaan enää lampaita, ainoastaan niiden päät! En koskaan unohda tuota karmaisevaa näkyä. Uskon että tuo muisto yhdessä muutaman muun kokemuksen kanssa tekivät minusta vegaanin.

    VastaaPoista
  2. Järkytyin, kun tajusin, että erään puolituttuni maitotilalla lehmät poikivat siten, että ovat päästään kiinni. Eivät siis pysty hakemaan itselleen hyvää asentoa. Vielä järkyttävämpää on se, että vasikka viedään pois emonsa luota vasikkakarsinaan, kun emä on lakannut nuolemasta sitä. Ei mitään luonnollista sidettä emon ja poikasen välille! Eli maidon ja lihan lisäksi lehmät ovat tällaisissa paikoissa vain synnytysautomaatteja. Taas yksi hyvä syy olla tukematta tehotuotantoa. t. Mami

    VastaaPoista
  3. Mummolassa oli lehmiä. Tykkäsin lehmistä ja niiden vasikoista. Olinpa jo alle kouluikäisenä seuraamassa lehmän keinosiemennystä ja vasikan syntymistäkin. Vaikkei ne kuulema lapselle sopivaa katsottavaa olleet. Kerran kuitenkin näin, kun kuollutta vasikkaa kannettiin pois aitauksesta. Istuin siinä krassipenkin keskellä krassin kukkia napostelemassa ja aurinko paistoi ihanasti. Sitten oli tuo surullinen näky. Vasikan kuolema jäi minulle arvoitukseksi. Lapseni ymmärsin asian niin, että vasikka olisi juonut toisen sonnivasikan pissaa, koska sillä oli ikävä äitilehmän maitoa. Tiedä sitten, mikä oli totuus.
    T: Sari Räsänen

    VastaaPoista
  4. En koskaan tajunnut pienenä että eläimillä voi olla paha olo. Serkuillani oli lehmiä, ja siellä ne pääsivät vihreille pelloille kesäisin ja jokaisella, kuten 'sanonta' kuuluu, oli oma nimi. Siellä aamut ja aallot kuitenin olivat sementtisellä lattialla suurimman osan elämästään, eikä päivänvalo paljoa sisään paistanut.
    En olisi vieläkään varmaan vegaani ellei kumppanini ensin olisi alkanut tutkimaan asioita vähän tarkemmin. Tieto piilotetaan niin hyvin kaikkien valion ja ingmanin propagandan taakse.
    Nyt en vaihtaisi tätä elämää mihinkään!
    - Aale Teitto

    VastaaPoista
  5. Minulla oli teini-iässä hoitohevonen, nuori ravuri joka vietti paljon aikaa yksin. Kerran se laittoi päänsä syliini, ihan kuin kiittääkseen siitä että jaksan tulla joka päivä sitä hoitamaan ja siivoamaan tallia. En ikinä unohda sitä.
    Eläimet ovat hyvin herkkiä olentoja joita tulisi kunnioittaa.

    VastaaPoista
  6. En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, ehkä juuri ja juuri kouluikäinen. Vietimme usein kesäisiä päiviä isäni lapsuudenkodissa, joka oli vanha maatila, jossa ei enää asuttu vakituisesti. Kävellessäni erään pellon reunaa kohti metsää, metsästä asteli esiin valkohäntäpeura. Se päästi minut aivan viereensä ja ehdin silittää sen päätä hiukan, ennenkuin serkkuni saapui äänekkäämmin paikalle ja säikäytti peuran pois. Kokemus on vieläkin yksi elämäni hienoimpia, vaikka sen yksityiskohdat ovatkin jo ehtineet vuosien saatossa unohtua.

    VastaaPoista
  7. Muutama kesä sitten räkättirastas teki pesän aivan olohuoneen ikkunan viereiseen koivuun. Tykkäsin kun sain koko kesän seurata poikasten kasvua ja kehitystä ihan läheltä. Poikasten vartuttua pelkäsin missaavani niiden ensilennon, töissä kun olin. Yhtenä päivänä töistä tullessani sainkin huomata kaikkien paitsi yhden poikasen lähteneen pesästä. Olin kuitenkin iloinen että yksi poikanen oli vielä jäljellä. Seuraava päivä oli vapaapäivä, joten nousin aamulla aikaisin parvekkeelle seuraamaan viimeisenkin poikasen lentoonlähtöä. Monta tuntia sai emo rohkaista poikasta ja monta kertaa poikanen kurotteli oksalla ennen kuin viimein uskalsi hypätä. Huteraahan se meno oli, mutta poikanen onnistui kuitenkin lentämään pari metriä toiselle oksalle.
    - Mikail Ojanen

    VastaaPoista
  8. Olin vapaaehtoishommissa löytöeläintalolla, kun sinne tuotiin aivan pikkiriikkinen, vikisevä ja verta vuotava eläimenpoikanen. Muistaakseni sen silmätkään eivät vielä olleet auki ja turkki oli sellainen limainen ja tumma kuten kaikilla karvaisilla tosi pienillä pennuilla. Se oli löytynyt tien poskesta yksinään, ilmeisesti jokin eläin, todennäköisesti lintu, oli käynyt kimppuun ja aiheuttanut hengenvaaralliset haavat kaulaan ja selkään. Ruokittiin sitä, arvailtiin rotua (lopulta luonnoneläinasiantuntija totesi sen olevan ketunpoikanen) ja minä sain puhdistaa inisevältä raukalta haavat kun odoteltiin, että se noudettaisiin luonnonmukaiseen hoitopaikkaan. Vaikka hylätyt kissat ja kaltoinkohdellut koirat toki koskettavat, tuo hetki sai mut arvostamaan eläinten eteen tehtävää työtä ihan uudella tapaa. Sen verran sekä hyviä että huonoja uutisia tuolla käydessäni sain kuulla pelastetuista, etten nyt muista, jäikö tämä ressukka henkiin vai poistuiko vähän myöhemmin tästä maailmasta. Todella koskettava, ainutlaatuinen, ikimuistoinen hetki. Käsissäni oli jotain niin särkyvää, pientä ja hellyyttävää.

    VastaaPoista
  9. Lapsena äiti vei minut ja siskoni aina talvipakkasilla merenrantaan ruokkimaan nälkäisiä sorsia. Oli harvinaisen kylmä talvi, ja pari päivää oli vierähtänyt välissä. Kun pääsimme taas rantaan taapersi meitä jo vastaan valtava vaakkuva sorsaparvi. Ne olivat tunnistaneet meidät jo kaukaa, kun aina kävimme niitä ruokkimassa.
    Toinen muisto on, kun äitini laukkuun oli leikkipuistossa sujahtanut rotta syömään salaattia.. se ilmeni vasta kotona äidin purkaessa ruokakasseja. Saimme rotan houkuteltua muropakettiin ja veimme ulos. Nyt jälkeenpäin ajateltuna sen täytyi kylläkin olla kesyrotta.

    VastaaPoista
  10. Lapsena kävin usein hautausmaalla istuskelemassa ja syöttämässä oraville pähkinöitä. Oravat on edelleen mun lempparieläimiä. :)

    VastaaPoista
  11. Opintojeni aikana (eläinlääkis) tuli nähtyä monenlaista. Sitä kautta tehotuotanto on kyllä aukaissut silmäni. Lehmien parsissa pidon takia maitotuotteet ovat jääneet, samoin munatuotteet esim. karmivien parvikokojen takia. Olen myös ollut kesätöissä lypsykarjatilalla (mutta se oli onneksi iso pihatto), sieltä ei ole jäänyt kovin negatiivisia mielleyhtymiä, paitsi likaisuus (oli keskivertopihattoa paljon likaisempi). Välillä kyllä piti käyttää hieman fyysisyyttä, mutta pääsääntöisesti eläimiä ohjattiin hellästi. Teurastamoharjoitteluissa itse eläinten lopettaminen ei ole tehnyt pahaa, mutta välillä eläinten kohtelu on teurastamoilla rajua ja etenkin broileriteurastamossa teki pahaa nähdä miten vaikeaa linnuilla on olla ylijalostettujen piirteiden takia (toki se stressi matalissa kuljetushäkeissä lisää raskasta hengitystä) ja miten itsestäänkuolleille linnuille ruumiinavauksia tehdessäni näkyi paljon sydämen vajaatoimintaan kuolleita (kun kroppa ei kestänyt tuotantorasitusta) ja miten elävät linnut ripustettiin jaloistaan roikkumaan vesisähkötainnutukseen menevälle hihnalle.

    Hienoin kokemus on kuitenkin omien kissojen saaminen ja niiden kanssa puuhailu. Ne antavat uskomattoman paljon elämään. Niille kyllä hirvittää ostaa tehotuotettua lihaa, mutta minkäs teen, kun kissa ei kasviksilla elä.

    VastaaPoista
  12. Olen lapsuudestani saakka elellyt eläinten keskellä, joten on paljon muistoja. Mutta ehkä kaksi tapahtumaa on ajanut minut kasvissyöntiin. Toinen oli vierailu muorini häkkikanalassa (joskus yli 20vuotta sitten), jossa kanat talloivat toisiaan. Toinen muistoni on paikasta jossa hoidin hevosia joskus 18vuotta sitten. Tyhjäsin hevosen karsinan ja vein kottikärryillä lantalaan vanhat purut, lantalassa sikalan seinää vasten oli iso kuollut sika. Samoin siellä oli sangoissa kuolleita possuja. Traumathan tästä tuli.

    VastaaPoista
  13. Kun olin lapsi sedälläni oli lemmikkikani josta pidin paljon. Kerran siellä vieraillessamme setäni kertoi kanin karanneen. Sattumalta meille tarjottiin ruuaksi jänispaistia...

    VastaaPoista
  14. Mä olen elänyt lapsuuteni maalla, ja yksi tärkeä muisto liittyi kesäeläimiin jota meillä pidettiin. Kalkkunat, kanat, lampaat yms. Mun sydämeni itki verta kun lampaat ja muut syksyllä teurastettiin ja laitettiin pakastimeen. Se ei ollut minusta oikein, enkä ymmärtänyt silloin (kuten en nytkään) miksi lemmikit saivat elää ihan toisenlaista elämää kuin lihaeläimet. Vähän myöhemmin kuulinkin kasvissyönnistä ja sillä tiellä ollaan edelleen, jo toista vuosikymmentä.

    VastaaPoista
  15. Olin hoitamassa silloisen poikaystäväni pikkusisaruksia, kun pihan lapset toivat minulle pesästä pudonneen variksenpoikasen. Pienet lapset odottivat siinä rivissä toiveikkaina, että minä, iso ja taitava ja pystyvä varmasti voin pelastaa poloisen hengen. Poikanen oli maannut puun juurella kuulemma jo kauan, ja pikkuinen lähes höyhenetön raasu ei jaksanut edes piipittää. Soitin sukulaiselleni, joka oli eläinlääkäri, että mitä tälle nyt pitäisi tehdä,ja hän sanoi heti, ettei poikasella ole mahdollisuuksia ja se pitäisi lopettaa heti. No eihän sitä tietenkään voinut tehdä, kun lapset siinä vieressä odottivat ihmettä tapahtuvaksi, ja niin me haimme kaupasta äidinmaidonvastiketta vai mitä velliä se nyt olikaan ja pipetillä juotimme sitä lintupololle. Teimme sille pesän vatiin pehmeistä kankaista ja pyyhkeistä ja laitoimme sen hämärään huoneeseen keräämään voimia. Yön aikana lintu sitten kuoli, mutta ainakin sen loppuhetket olivat edes hiukan mukavammat kuin puun juurella pihassa, jonne edes petoeläimet eivät uskaltautuneet. Tunsin suurta surua poikasen menehtymisen takia ja siksi,että olin ollut valmis sen tappamaan. Ja siksi,että viattomat eläimet kärsivät ja kuolevat enkä voi asialle mitään. Paljon myöhemmin ymmärsin että joidenkin eläinten kärsimykseen olin suoraan syyllinen ja että saatoin asialle jotain tehdäkin.
    Merkitseviä eläintarinoita minulla on paljon muitakin,mutta tuo pikkuinen varis on kyllä jäänyt mieleen.

    VastaaPoista
  16. Lapsena mummulassa käydessäni oli pakko piipahtaa läheiselle laitumelle, jossa oli aina kesäisin lampaita laajalla puuaidatulla alueella. Oli huikea fiilis, kun lampaat määkivät lähietäsyydellä ja tulivat syömään ruohoa kädestäni. Lampaat ja puuaidattu niitty poistuivat kuitenkin reilu kymmeneksi vuodeksi, kun paikkakunnan resurssit hoitaa lampaita ja niiden aluetta kävivät heikoiksi. Nyt kesälampaat ovat palanneet ja kunta hyödyntääkin määkijöitä ekologisina ruohonleikkureina - ne siis laiduntavat rehevillä niityillä, missä pienitä ruohoraivausta tarvitaan.

    VastaaPoista
  17. Isovanhemmilla oli sellainen pieni, alle kymmenen lehmän navetta. Sain sitten joskus kerhoikäisenä keksiä yhdelle vasikalle nimen ja annoin sille nimeksi Lilli. Aina mummolaan mennessä piti ensin käydä moikkaamassa Lilliä, tunnistin sen toki kaikkien muiden lehmien joukosta jo sittenkin kun Lilli oli kasvanut aikuiseksi. Kun mummi ja ukki lopulta jäivät eläkkeelle, menivät lehmät "jauhelihaksi" ja kieltäydyinkin pitkään jauhelihan syönnistä, etten vahingossakaan olisi tullut syöneeksi Lilliä. Hassua kyllä, myöhemmin pikkusiskolleni ilmestyi mielikuvitusystävä joka asui taivaassa ja jonka nimi oli myös Lilli. Vasikka-Lilliä pikkusiskoni ei tainnut koskaan edes ehtiä tavata, ja tajuttiin tämä Lilli-yhteys vasta ihan muutama vuosi sitten. Lilliä muistelen kyllä edelleen hymyillen, olihan se valloittava lehmäneitonen, ja kyllä Lilli oli varmaan yksi suuri syy sille, miksi 18 vuotta sitten aloin kasvissyöjäksi - sillä tiellä toki edelleen ollen.

    VastaaPoista
  18. Kaverini kissa hylkäsi 4 pentua, joilla ei ollut vielä edes silmät auenneet. Otin niistä kaksi ja äitini toiset kaksi pentua. Tein pennuille korviketta ja ruokin ruiskun avulla. Oppivat nopeasti syömään ruiskulla. Pissatin ja kakitin. Kun kissat tuli luovutis ikään sekä minä että äitini annoimme haikein mielin toisen pennuista pois ja kummallakin on tällä hetellä hyvin voivat orpokissat joilla ikää jo kuusi vuotta.

    VastaaPoista
  19. Joskus ala-asteessa tykkäsin laulaa koulumatkoilla. Eräs talviaamu näin puussa oravan ja jäin lauleskelemaan sille. Se jäi siihen oksalle istumaan ja ikään kuin kuunteli. Muistan, että pelästyin, kun lopetettuani se jäi siihen paikoilleen, että mitä jos se parka jäätyy, oli aika kylmä. Yritin hyppiä ja heilua puun alla, mutta se ei vaan liikkunut. Koulusta tullessa kävelin puun ohi ja onneksi orava ei enää ollut siinä. Se oli jännää, mutta enää en ole laulanut oraville.

    VastaaPoista
  20. Lapsena laulelin koirallemme pirtinpöydän alla :)

    Eveliina Jaurakkajärvi

    VastaaPoista
  21. Autotalliimme oli kulkukissa käynyt poikimassa pari kissanpentua. Siivotessa löysin nämä kaksi pientä palleroa tallinperältä. Emoa ei näkynyt ja jouduimme ottamaan noin 6 viikon ikäiset pennut sisälle ja ruokimme niitä käsin, emoa ei saatu kiinni eikä se enään talliin uskaltanut palata. Muutaman päivän sain hoitaa ja ruokkia näitä raukkoja kunnes jouduimme eläinkotiin viemään ne allergian takia. Surettaa vieläkin kun jouduttiin luopumaan mutta saivat hyvää hoitoa ja ovat nyt omissa kodeissaan eikä joutuneet kulkukissoina elämään.

    VastaaPoista
  22. Paras eläinmuistoni taitaa olla perheeni entinen koira. Se oli paras ystäväni silloin, sille kerroin suurimmat salaisuudet ja huolet. Sen kanssa parasta olivat metsäretket, oli ilo seurata sitä kirmaamisen riemua maastossa. Marjanpoiminnassakin se halusi olla mukana ja söi vadelmia suoraan puskasta ja maistuivatpa herneenpalotkin sille. Se ei ollut mikään lemmikki vaan perheenjäsen, joka oli mukana aina kun tapahtui. Se otus teki minusta pesunkestävän koiraihmisen ja eläinystävän. :)

    VastaaPoista
  23. Eläinten parissa on tullut koettua paljon. Omat koirat ovat antaneet niin paljon hienoja hetkiä, että niiden kuvailemisesta saisi romaanin kirjoitettua.

    Vastaan kuitenkin jakamalla tarinan oravasta. Se orava oli mun hyvä kaveri, kun olin n. 6-vuotias. Joka päivä nähtiin yhden puun juurella, ja mä syötin sille kädestä pähkinöitä. Tarina sai surullisen lopun, kun orava jäi auton alle. Silloin mä itkin, mutta muistot jäivät. :)

    VastaaPoista
  24. Haluan jakaa muiston Puuhakkaasta Pepistä joka oli risteytyskani. Peppi tuli minulle aivan pienenä poikasena siskonsa Viivin kanssa. Meillä oli mieheni kanssa kaksi (kastroitua) poikakania ennestään ja he eivät enää tulleet toimeen keskenään. Niimpä otimme tyttökanit pojille morsmaikuiksi jotta niillä olisi seuraa toisistaan. Aluksi tytöt olivat vain niin pieniä ettemme uskaltaneet laskea niitä poikien kanssa yhteen vaan tytöt pitivät majaa keittiössä, oven edessä oli tosi tyylikäs verkko, ja pojat Joona sekä Pyry olivat vuorotellen muualla asunnossa vapaina. Itse saimme loikkia verkon yli mennessämme keittiöön. Peppi oli hyvin puuhakas kani. Hän oli päättänyt että mitkään verkot eivät häntä pidättele ja usean yrityksen ja epäonnistumisen jälkeen Peppi pääsi kuin pääsikin kipuamaan verkon yli toiselle puolelle Pyryn luo. Verkko oli yli metrin korkuinen ja Peppi oli silloin niin pieni että mahtui kämmenelle. Siitä lähtien kanit saivat olla yhdessä. Peppi ja Pyry järjestivät monenlaisia kommelluksia joille on saanut nauraa maha kippurassa. Peppi oli ensimmäistä kertaa valeraskaana jo muutaman päivän päästä yhteiselon alkamisesta ja kovin puuhakkaana rakensi pesää pahvilaatikkoon. Se raahasi sinne kaiken minkä irti sai. Löysin myöhemmin mm. omia "kadoksissa olleita" vaatteitani pesästä :) Myöhemmin muutettuamme maalle kanit pääsivät asumaan kanilaan ja heillä oli käytössään iso ulkotarha. Kesällä kanit kaivoivat pitkän tunnelin tarhaan, myös pojat osallistuivat kaivamiseen. Kyllä siinä multa pölisi! Kerran kovalla pakkasella (-30 C) Peppi oli päättänyt mennä jatkamaan kaivuutöitään luolastoon. Minä menin kanilaan aikeenani laittaa tunnelit kiinni etteivät kanit pääse ulos ollenkaan niin kovalla pakkasella. Peppiä ei näkynyt missään. Etsin koko kanilan ja kaikki mahdolliset piilopaikat mutta kania ei näkynyt. Muut kanit rouskuttivat heinää eivätkä olleet tietävinään missä Peppi on. Aloin olla jo todella huolestunut koska arvasin Pepin livahtaneen ulos eikä se selviäisi kovin kauaa pihalla tällaisella pakkasella. Tutkittuani koko ulkotarhan kuulin vaimeaa kuopsutusta luolasta. Tuntui kuin se olisi kuulunut Kiinasta asti. Päättelin Pepin oleva luolassa ja yritin houkutella sitä sieltä tuloksetta. Kului tunteja. Olin jo suunnittelemassa sytyttää nuotio luolan lähettyville jotta maa sulaisi ja saisin varovasti kaivettua Pepin ylös. Maa oli siis paksussa roudassa. En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa suunnitelmaani koska maa olisi saattanut sortua ja kani tukehtua luolaan. Oli vain odotettava. Naapurit ja muut uteliaat kävivät katsomassa mitä ihmettä tein kun kovalla pakkasella koko päivän makasin kanien ulkotarhassa luolan suulla… Ehkä noin neljän tunnin päästä Peppi mönki luolasta tyytyväinen ilme naamallaan ja loikki saman tien sisälle syömään. Kaivaminen oli pitänyt kanin lämpimänä tai sitten maan alla oli lämpimämpää. Silloin itkin helpotuksesta. Jälkeenpäin tällekin episodille on naurettu makeasti. Itse sairastuin flunssaan…

    VastaaPoista
  25. Eläinmuistoni liittyy tietenkin omiin kissoihin, mutta myös nuoruusvuosiin Fallkullan kotieläintilalla, jossa ohjasin kesäleirejä lapsille ja olin kesätöissä. Ihanaa oli seurata miten maatilan eläimet tekivä lapsiin vaikutuksen ja suhtautuminen niihin muuttui, kun pääsi rapsuttelemaan hellyydenkipeää härkää tai opettelemaan vuohen lypsyä!

    VastaaPoista
  26. Loistoarvonta.

    Minulla eläimiin liittyviä muistoja on paljon, mutta kyllä oleellisempia on ne päivittäiset hetket ja niistä syntyvät yhdessäolon muistot oman rakkaan hevoseni kanssa. Sanaton yhteys, toisen kauniit ilmeet ja eleet. Ihan tavalliset puuhat kuten harjaaminen ja rapsuttelu, se on parasta.

    VastaaPoista
  27. Vegaanin urani alkujuuret ovat Ahtisaaressa, joka oli kesäpossumme 90-luvulla. Sinä vuonna minulta jäi ensi kertaa joulukinkku syömättä, koska kavereitani en syö. Pari vuotta asiaa kypsyteltyäni lopetin vihdoin ja viimein lihansyönnin kokonaan, ja puolitoista vuotta sitten heräsin viimein ymmärtämään myös maidon ja kananmunien tuotannon vääryydet. Vihdoin ja viimein ruokavalioni vastaa omaa eettistä maailmankuvaani, ja se on ollut niin mahtava tunne, etten todellakaan kaipaa mitään entisestä ruokavaliostani. :)

    VastaaPoista
  28. Pääsin noin 5-vuotiaana ukkini kanssa tilan lammelle veneellä katiskoja tyhjentelemään, otimme rautahäkistä muutaman kalan ja laitoimme vedellä täytettyyn ämpäriin. Koko matkan takaisin rantaan olin kiinnostunut kaloista. Pihalle saavuttuamme meni ukkini rakkoansa tyhjentämään, jonka aikana kurkistelin ämpärin reunalta kalojen uintia ja annoin kaikille nimet, tais olla Mattia, Pekkaa, Pirkkoa ja kumppaneita. Ukkini saapui asioiltaan, otti Mattia pyrstöstä kiinni ja taittoi sen niskat. Matin vielä lämmin ruumis iskeytyi kosteaa nurmikkoa vasten kun samalla katselin kauhistuneena kun ukki otti Pirkon käsiinsä ja toisti toimenpiteen. Juoksin itkien äitini syliin ja kieltäydyin syömästä kalaa seuraavat 10 vuotta. Luulen, että jos olisin nuorempana ottanut selvää ja nähnyt millaista kohtelua syömäni ruoka saa, se olisi jo kauan sitten jäänyt syömättä. Nyt vasta tämän vuoden puolella olen aloittanut vegaanisen ruokavalion, ja täytyy sanoa että olo on huomattavasti kevyempi kaikin puolin <3 tämä kirja tulis todellakin tarpeeseen, sillä poikaystäväni ja muutama muu tuttuni ei usko että Suomessa asiat on yhtään sinne päin kuin Petan videoissa, vaikka yritän heille asioita kertoa.. :) Haluaisin että kaikilla rakkaillani olisi yhtä hyvä olo kuin minullakin terveellisemmän ruokavalion vaihdoksen jälkeen :D

    VastaaPoista
  29. Olin noin 13-vuotiaana vanhempieni kanssa Kööpenhaminassa, ja kävimme eläintarhassa. Siellä oli myös gorilloja, tai ainakin yksi. Niiden tila oli rajattu jollain paksulla pleksillä tai panssarilasilla, ja yksi gorilla istui ihan lasiin nojaten ja söi jotain katsellen samalla sitä katsovia ihmisiä. Gorillaa ja minua erotti vain se lasi, ja katsoimme toisiamme kauan silmiin. Gorillakin lopetti syömisen ja vain katsoi. Minulle tuli ihan kamalan kummallinen olo siitä, kuka on katsoja ja kuka katsottava, kuka objekti ja kuka subjekti ja miksi. Se oli viimeinen reissuni eläintarhaan ikinä.

    VastaaPoista
  30. Mielenkiintoinen kirja!
    Muistelin juuri kissaamme, joka saapui meille arkana pikkuriepuna. Tyttäremme oli silloin sairaana ja kisu liimautui potilaan kylkeen. Siinäpä sitten toipuivat yhdessä. Joka kerta, kun joku perheenjäsen sairasti sohvanpohjalla, kissa pötkötteli vieressä.

    VastaaPoista
  31. Yksi uskomattomimmista eläinkokemuksistani löytyy parin kuukauden takaa, jolloin toimin viikon verran vapaaehtoisena norsujen suojelualueella Pohjois-Thaimaan viidakossa. Norsut on pelastettu puistoon turismin ja laittomien metsätyömäiden kynsistä ja saivat nyt elää niin "vapaina", kuin se vain oli mahdollista.

    VastaaPoista
  32. Tykkäsin muksuna eläimistä, kuten tietysti edelleenkin. Asuttiin maalla ja oltiin naapurintytön kanssa varsin kiinnostuneita kaikista elukoista. Pyöräiltiin ympäri lähiseutuja ja suvereenisti vaan saapasteltiin talliin tai navettaan, jos sellainen tuli vastaan. Ei puhettakaan, että oltais kysytty talonväeltä, passaako. Joskus innoissani juoksin täyttä päätä kohti lehmien metsäaitausta. Lehmät tietysti pelästyivät ja könkkäsivät pakosalle. Olin syvästi loukkaantunut, kun eivät tämän enempää arvostaneet innokasta silittäjää =) Sittemmin olen oppinut lähestymään eläimiä vähän kunnioittavammin.

    VastaaPoista
  33. eläinmuistoja on vaikka millä mitalla, olen varsinainen pohjosen landepaukku. :'D meillä on kotona ollu aina elukoita, vähintäänki koiria - parhaimmillaan oli kanoja, viiriäisiä, poni, lampaita, vuohi, ... kunnon sekalainen seurakunta, mutta jos äkkiseltään pitää mennä joku eläinmuisto sanomaan niin kyllähän se muisto kiteytyy meidän maatiaiskissa harmiin, joka eli kunnioitettavan pitkän elämän eikä kukaan oikein muistanu kuinka paljon kissamummolla oli ikää. harmi (oikea nimi armi, kuultiin väärin kun haettiin pentu uuteen kotiin :'D) käytti kyllä kaikki yhdeksän elämäänsä - milloin se istua könötti itsepäisesti tienposkessa autoista piittaamatta ja seurasi meitä kouluun, pari kertaa kissa joutui ketun hyökkäyksen kohteeksi mutta ei saanut edes kapi-tartuntaa.
    en ole kissaihmisiä, mutta jos tuollainen harmi vielä osuisi kohdalle, niin taatusti kotiuttaisin. <3

    VastaaPoista
  34. Minunkin muistoni liittyy hevosiin. Minulla oli varhaisteini-iässä sama hoitohevonen lähes neljä vuotta ennen kuin allergisoiduin eläinpölylle. Kyseessä oli suomenhevostamma. Luopuminen oli raskasta, mutta löysin elämääni muuta tärkeää. Kahdeksan vuoden kuluttua tästä sain jostakin syystä mieleeni etsiä hevosen omistajan yhteystiedot ja kysellä tamman kuulumisia (hevonen oli vaihtanut tallia useaan kertaan) - sain kuulla, että se oli lopetettu pari kuukautta aiemmin, ja jäi kyllä kaihertamaan, etten ehtinyt nähdä tammaa enää. Kaiken lisäksi lopetuspäivä oli täsmälleen minun syntymäpäiväni.

    -Annukka-

    VastaaPoista
  35. Mun muistoni on lapsuuteeni liittyvä, kun meillä oli maatila :) Meillä oli kanala, hevonen, sikoja, lampaita, kissoja, koiria, kalkkunoita ja fasaaneja :) Eläimiä joka puolella <3

    tiinatsi@hotmail.com

    VastaaPoista
  36. Joskus esiteininä olimme viettämässä aikaa läheisen tallin pihalla. Seisoin ihan hevosaitauksen vieressä ja yhtäkkiä hätkähdin - ihana lempeä hevonen nuuskutteli kaulaani. <3
    Kun minä hätkähdin, hätkähti heppakin. Mutta jotenkin siitä tuli tärkeä muisto minulle. Ensimmäisiä eläintuotteita, joista kieltäydyin, olikin hevosenliha.

    VastaaPoista
  37. Hieno blogi ja kiva arvonta! :)

    Minunkin muistoni liittyvät lapsuuteen, koska äidin puolen mummolassa oli lypsylehmiä ja isän vanhemmilla kanoja. Lehmät olivat kovin seurallisia, ja tulivat mielellään "seurustelemaan" eli kerjäämään makupaloja laitumen aidalle. Ne olivat selvästi omia persooniaan.

    VastaaPoista
  38. Onneksi vielä kerkeää osallistua arvontaan!

    Sisareni kanssa olemme olleet pienestä pitäen eläintensuojelijoita. Meidän pienellä kylällä nähtiin juoksentelemassa kaunis sekarotuinen koira irti. Koira oli arka ja kovin laiha. Eräänä päivänä sisareni päätti, että nyt me otamme sen koiran kiinni. Keräsimme kaverit kokoon ja menimme etsimään sitä koiraa.
    Löydettyämme koiran teimme saartoringin ja lopulta minä ja siskoni otimme koiran kiinni. Koira oli mahdottoman likainen ja aliravittu. Veimme koiran kotiimme ja pesimme ja ruokimme tämän kauniin tyttökoiran.

    Koira pelkäsi aivan kaikkea. Äiti vähän korotti olohuoneessa ääntään ja koira mateli eteisessä. Joku nosti kättään tai vähän huitoi, niin taas koira mateli piiloon.
    Annoimme kaiken rakkautemme koiralle ja lopulta voitimme sen luottamuksen. Äiti totesikin erään kerran näin: "Tuo koira sitä kiipeäisi vaikka takaperin puuhun, jos tytöt käskisivät sitä niin tekemään".

    Ikävä kyllä tämä rakkauspakkaus ei ollut meillä kuin vuoden ajan, sillä edellisessä kodissa tapahtunut väkivalta oli tehnyt sen sisuskaluille niin paljon tuhoa, että tyttö jouduttiin päästämään ikuisille metsästysmaille.

    Jopa kymmenen vuoden jälkeen yhä muistelemme tätä ihanaa koiraa, joka toi niin paljon iloa meille valloittavalla olemuksellaan. <3

    VastaaPoista
  39. Vierailin ystävälläni, jolla oli gekko. Menin heti tuijottelemaan terraariota, koska olen kiinnostunut matelijoista. Hetken kuluttua gekko lähti liikkeelle ja lähestyi verkkaisesti. Se seisahtui tuijottelemaan minua lasin läpi. Katselimme toisiamme ihmeellisen transsin vallassa pitkältä tuntuvan ajan, kunnes ystäväni tuli vessasta... Lisko ei kuulema ikinä ollut käyttäytynyt niin, tai kiinnostunut vieraista. Ystäväni oli ihmeissään! Tunsin olevani kuin Harry Potter, sillä kokemus oli niin vallan ihmeellinen.

    VastaaPoista
  40. Arvonta on nyt suoritettu, ja arpaonni suosi Suvia. Kiitos valtavasti kaikille osallistuneille! Eläinmuistoja saa toki täällä jakaa myös jatkossa :)

    VastaaPoista
  41. Lapsuudessani kävin navetasta hakemassa maitoa kotiini. Tilalla oli 5 lehmää ja aivan kesyjä. Sain niitä silitellä ja nimetkin niillä oli. Lehmät oli kytkettyinä kiinni.
    Olen käynyt aikuisena muissa navetoissa. Olen ollut yllättynyt, kuinka stressittömiä eläimet olivat parsinavetassa. Makoilivat tyytyväisinä aamulypsyn jälkeen. Navetassa eläimillä oli väljät ja puhtaat parret. Tulipa lapsuuteni mieleen, kun sain rapsutella niin kesyitä lehmiä. Liikuntaakin saivat niin kesäisin kuin talvisin. Huomasin heti, että niillä eläimillä oli hyvä olla ja kuinka hoitajat paneutuivat työhönsä ja olivat onnellisia. Lehmätkin näyttivät onnellisilta. Oli joukossa myös tosi vanhoja lehmiä. Lehmät oli kytkettyinä kiinni, mutta niin on minullakin koira kytkettynä pihalla. Kiinnikytkeminen on kuitenkin hyvä asia, silloin koirani ei pääse karkuteille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarinastasi!

      Minullakin on ollut ilo tutustua kahteen härkään ja yhteen lehmään Suomen toistaiseksi ainoassa eläinten turvakodissa eli Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Mielikuvani lehmistä rauhallisina, möllöttävinä otuksina muuttui kertaheitolla. Tuulispään naudat saavat itse päättää, viettävätkö aikaansa tilavassa, paksun olkikerroksen peittämässä pihatossa vai ovatko ulkona. Ne ottavat juoksuspurtteja, hyppivät, ovat äärimmäisen uteliaita ja kovin leikkisiä tyyppejä. Tottakai he viettävät paljon aikaa myös makuullaan märehtien. Sain olla paikalla, kun puolivuotias Nunnu-poika saapui Tuulispäähän ja sain kuulla, kuinka hän huusi emonsa perään monta päivää putkeen yötä päivää. Jos Nunnu ei olisi päässyt Tuulispäähän, olisi sen kohtalona ollut teurastamo, koska Nunnu ei tuota maitoa. Nunnun itku oli sydäntäsärkevää.

      Tuotantolaitoksissa elävien lehmien olosuhteet vaihtelevat tietysti paljon. On niitä tiloja, joissa lehmistä pidetään lainsäädännön kannalta tarkasteltuna hyvin huolta ja sitten on niitä paikkoja, joissa lehmät elävät likaisissa, puutteellisissa oloissa. Eläinsuojelulainsäädäntö takaa sen, että eläimet saavat ruokaa, juomaa ja puhtaat tilat ja että maitolehmät pääsevät kahden kuukauden ajan vuodesta ulos – jos tälle ei ole merkittävää estettä.

      Mielestäni se ei riitä, että eläimet pidetään elossa ja terveinä. Lakitekstejä ja käytäntöjä tarkastellessa on oleellista huomata se, että eläintuotannon tyylistä riippumatta eläimiltä viedään mahdollisuus päättää itse omista asioistaan. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta päättää mitä he syövät, kenen kanssa viettävät aikaa, kenen kanssa lisääntyvät ja milloin ja niin edelleen.

      Suurin osa suomalaisista navetoista on parsinavettoja. Niissä lehmät ovat kytketty kiinni päästään ja ne pääsevät näin ollen vain laskeutumaan makuulle ja nousemaan seisomaan. Parsilehmät viettävät suurimman osan vuodesta tällä tavoin. Arvaan, että et kohtelisi koiraasi tuolla tavoin :)

      Pihattonavetoissa lehmät eivät ole kytkettyinä, joten ne pääsevat liikkumaan muuallekin kuin ylös ja alas. Lehmillä on tarkka sosiaalinen arvojärjestys ja ahtaissa tiloissa alempiarvoiset lehmät eivät pääse riittävän nopeasti väistämään ylempiarvoisia lehmiä, mistä voi seurata stressiä sekä kahinoita.

      Kaikki maidontuotantolehmät menettävät poikasensa noin vuorokausi synnytyksen jälkeen eli ne eivät pääse toteuttamaan hoitoviettiään eivätkä vasikat saa emoltaan hoivaa. Iso osa sarvekkaista lehmistä nupoutetaan ja nupouttaminen tehdään usein ilman kivunlievitystä. Lehmä voisi elää kaksikymmentävuotiaaksi, mutta maidontuotannossa lehmien eliniänodote on keskimäärin neljä vuotta. Maidontuotannon pakollisena sivutuotteena syntyneille sonnivasikoille tuo on tietysti vieläkin pienempi.

      Tässä oli lueteltuna vain muutama epäkohta. Lypsylehmistä ja niihin liittyvistä eläinsuojelullisista epäkohdista voi lukea lisää Animalian sivuilta: www.animalia.fi/animalia-toimii/toimintakohteet/tuotantoeläimet/naudat/lypsylehmät

      Eläintehtaat.fi-sivustolta löytyy video- ja kuvamateriaalia ihan oikeista navetoista. Eveliina Lundqvistin kirjaan on myös koottu tarinoita ihan oikeista navetoista. Kummassakin tapauksessa kuva eläinten pidosta on kovin erilainen kuin eläintuottajat, lehmänmaitofirmat ja muut eläintuotannosta rahaa saavat tahot ovat valmiita kertomaan. En ole itse lukenut Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirjaa, mutta myös se käsittääkseni avaa eläintuotannon käytäntöjä hyvin eri lähtökohdista kuin tuottajapuoli.

      Vastauksestani tuli näköjään aika pitkä :D Sen tarkoituksena ei ollut hyökätä sinua vastaan. Koska sinun kommenttisi kertoi hyvin positiivisen tarinan nautojen pidosta, halusin tuoda omat tietoni esiin. Erityisesti tein tämän siksi, että olen keskustellut hyvin monen sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole juuri mitään tietoa eläintuotannosta. Koen, että tietoa pitää antaa lisää, jotta ihmisillä on aito mahdollisuus päättää, millä tavoin he ratkaisevat oman suhteensa eläimiin.

      Mukavaa syksyn jatkoa sinulle!

      Poista

HUOMIO HUOMIO! Blogiin on tullut niin paljon bottien ja huiputtajien kirjoittamia spämmikommentteja, että valitettavasti jouduin laittamaan kaikki kommentit esimoderointiin. Kestää siis aina jonkin aikaa, että kommenttisi julkaistaan. Pahoittelut tästä!

Pyrin joka tapauksessa vastaamaan kysymyksiin pian. Jos asialla on erityisen kiire, voit lähettää kysymyksen myös sähköpostilla kamomillankonditoria at gmail piste com

- Satu